Perjantai 13. päivä ja puhelimitse toteutettava haastattelu sovittuna klo 12:15. O-ou!! Ei mitään käryä, mitä siinä haastattelussa kysellään ja millanen tyyppi siellä on toisessa päässä vastassa. Jännittää ihan simona. Olen vapaapäivällä töistä ja odottelen kotona koneen äärellä puhelinsoittoa. Klo 12 saan viestin, jossa toinen osapuoli pyytää sovitun ajan lykkäämistä tunnilla. Aaaarrgggh, lisää odottelua. No vihdoin se puhelin soi. Mikä helpotus, kun huomaan että langan toisessa päässä onkin tosi rennon oloinen, mukava tyyppi ja jutustelu sujuu luontevasti. Tuntuu siltä kuin juttelisin vanhan tutun kanssa valokuvaamisesta. Minulta kysellään mm. mitä kuvaan, millä kuvaan, onko valotusaika, aukko ja ISO:t hallussa, olenko koskaan käyttänyt ulkoisia salamalaitteita, kuvaanko RAW:ta, kuvaanko manuaali-asetuksilla jne. Haastattelu menee mielestäni mukavasti. Nyt ei auta kuin jäädä odottelemaan päätöksiä opiskelijavalinnoista. Valinnat on kuulemani mukaan tarkoitus tehdä vielä saman viikon aikana, sillä itse koulutuskin alkaisi jo muutaman viikon kuluttua.
Maanantaina se tulee - sähköposti, jossa päätös on:
"Onneksi olkoon Merja! Sinut on valittu opiskelemaan valokuvaajan ammattitutkintoon valmistavaan koulutukseen. Virallinen valintakirje tulee postissa tällä viikolla. Nähdään 5.3. Villilässä!"
IIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIK, MÄ PÄÄSIN!!!! Paikat hakkaa ja sydän tykyttää - oon niiiin täpinöissäni ja onnellinen!
perjantai 13. helmikuuta 2015
torstai 12. helmikuuta 2015
Ensimmäinen portfolio
Hakemuksen jätettyäni, sain samana päivänä koulutuksen vetäjältä postia, jossa hän ehdotti haastattelua ylihuomiselle! Ja haastattelua varten pitäisi koota kasaan myös 10-20 kuvan portfolio näytteeksi omasta osaamisesta. Ei auta kun suostua. Siis kaksi päivää aikaa kasata portfolio. "The best of" -tyyppinen 10-20 kuvan kokoelma, jolla osoitan osaamiseni. Jännittää! Kiire! Kuviahan löytyy kovalevyiltä vaikka kuinka paljon, mutta miten valita niistä parhaat? Kouluttaja kertoo arvostavansa laatua ja monipuolisuutta. Ja sitten vielä se haastattelu. Mitä se kysyy? Osaanko mä vastata? A-P-U-A.
Raakaa valokuvien selaamista ja valikointia. Viimeisten muutaman vuoden ajan on näemmä tullut enimmäkseen kuvattua lapsia. Tai lähinnä tuota omaa jälkikasvua, 3 -vuotiasta pikku prinsessaamme. Hänestä löytyy kuva jos toinenkin. Ja siskon 1-vuotiasta tyttöä. Tarpeeksi kun etsii, niin löytyy niitä muitakin kuvia. Portfolioon valikoituu enimmäkseen kuitenkin lapsi- ja maisemakuvia. Rakennan portfolion Onedrive-palveluun ja lähetän linkin koulutuksen vetäjälle. Tässä osa valitsemistani kuvista:
tiistai 3. helmikuuta 2015
Pitäiskö hakea?
Helmikuu 2015. Leipätyöni oli alkanut tuntua rutiinilta ja tylsältä, kaipasin lisää haastetta. Tuntui siltä, että minulla olisi enemmän annettavaa, mutta työnantajallani ei tällä hetkellä ollut tarjota tähän ratkaisua. Olin tutkinut jo useasti aikaisemminkin mahdollisia lisäkoulutusvaihtoehtoja ja ajatukset olivat alkaneet kääntyä useammin ja useammin rakkaaseen harrastukseeni ja sen syventämiseen opintojen kautta.
Olin pohtinut jopa kuvallisen ilmaisun perustutkinnon opintojen aloittamista, mikä olisi tarkoittanut kokopäiväiseksi opiskelijaksi ryhtymistä ja opintovapaalle jäämistä nykyisestä työstäni. Yhtenä helmikuisena päivänä surffasin jälleen Sataedun sivuilla, kun törmäsin täysin uuteen koulutusvaihtoehtoon heidän tarjonnassaan. Nakkilassa aloitettaisiin maaliskuussa ensimmäistä kertaa valokuvaajan ammattitutkintoon johtava koulutus, joka toteutettaisiin työn ohessa tapahtuvana ilta/viikonloppukoulutuksena! Nyt alkoi sydän pamppaamaan. Voisinkohan hakea? Olisko minusta siihen? Rohkaisen mieleni ja laitan koulutuksen vetäjälle sähköpostia, jossa kerron taustani ja tilanteeni ja kysyn, onko minun mahdollista hakea tähän koulutukseen. Vastaus tulee samana päivänä. Posti alkaa ihanalla positiivisuudella "Moi, mukavaa kun otit yhteyttä. Sinulla on paljon vaihtoehtoja." Kääääääääk! Pitäiskö hakea? Tätä piti pohtia vielä reilun viikon päivät, mutta pakkohan se oli. Tuntui vain siltä, että tätä mahdollisuutta ei voi jättää käyttämättä. Kokeilla pitää. Ja jos en pääse - se ei ole maailman loppu. Sittenpähän näen missä mennään ja se tarkoittaisi vain sitä, että minun on opeteltava hommaa lisää, tehtävä lisää duunia sen eteen. Netissä tehtävään hakemukseen piti kirjottaa omin sanoin hakemuskirje, tässä minun kirjeeni:
"Olen toiminut nykyisessä työtehtävässäni 10 vuotta ja huomaan kaipaavani tähän nyt muutosta. Näin 35 -vuotiaana vastaan on tullut jonkinlainen "murrosikä", joka on saanut kyseenalaistamaan sen, haluanko jatkaa nykyisessä ammatissani ihan eläkeikään saakka, vai pitäisikö sitä tehdä työkseen jotain, josta todella nauttii.
Valokuvauksesta on muodostunut viimeisten kuuden vuoden aikana minulle tärkeä ja rakas harrastus. Ostin ensimmäisen järjestelmäkamerani vuonna 2009 ja siitä lähtien innostus on kasvanut vuosi vuodelta. Minkäänlaista koulutusta minulla ei alalta ole, vaan opettelu on tapahtunut enimmäkseen itsenäisesti yrityksen ja erehdyksen sekä kirjallisuuden pohjalta. Olen erittäin innokas oppimaan tästä aiheesta aina vain lisää. Kovaa tiedonjanoa löytyy liittyen mm. valokuvauksen tekniikkaan, välineistöön ja kuvankäsittelyyn ammattimaisten ohjelmien avulla.
Teknisten asioiden lisäksi minua kiinnostaa valokuvauksessa kuvien herättämät tunteet. Hyvä kuva merkitsee minulle sitä, että se herättää katsojassa vahvan tunteen. Eli "ihan kiva" ei ole hyvä kuva sen pitää ns. kolahtaa. Miina Savolaisen kehittämä "Voimaannuttava valokuva" menetelmä on erityisen kiinnostava. Olisi mieletöntä, jos minunkin ottamiani valokuvia voitaisiin joskus käyttää terapeuttisessa työssä. Minussa asuu palava halu auttaa toista ihmistä. Olen empaattinen, syvästi tunneihminen, avoin kirja. Annan itsestäni kaiken ja uskon olevani luonteeltani sen tyyppinen, että kuvattavan on helppo muodostaa kanssani luottamuksellinen suhde.
Olen kokopäivätyössä tällä hetkellä ja tästä syystä tämä työn ohessa suoritettava valokuvaajan ammattitutkinto kiinnostaa kovasti. Valokuvaus on asia, jonka parissa viihtyisin tunnista toiseen."
Jätin hakemukseni paria päivää ennen viimeistä mahdollista hakupäivää (miten niin viime tingassa).
Olin pohtinut jopa kuvallisen ilmaisun perustutkinnon opintojen aloittamista, mikä olisi tarkoittanut kokopäiväiseksi opiskelijaksi ryhtymistä ja opintovapaalle jäämistä nykyisestä työstäni. Yhtenä helmikuisena päivänä surffasin jälleen Sataedun sivuilla, kun törmäsin täysin uuteen koulutusvaihtoehtoon heidän tarjonnassaan. Nakkilassa aloitettaisiin maaliskuussa ensimmäistä kertaa valokuvaajan ammattitutkintoon johtava koulutus, joka toteutettaisiin työn ohessa tapahtuvana ilta/viikonloppukoulutuksena! Nyt alkoi sydän pamppaamaan. Voisinkohan hakea? Olisko minusta siihen? Rohkaisen mieleni ja laitan koulutuksen vetäjälle sähköpostia, jossa kerron taustani ja tilanteeni ja kysyn, onko minun mahdollista hakea tähän koulutukseen. Vastaus tulee samana päivänä. Posti alkaa ihanalla positiivisuudella "Moi, mukavaa kun otit yhteyttä. Sinulla on paljon vaihtoehtoja." Kääääääääk! Pitäiskö hakea? Tätä piti pohtia vielä reilun viikon päivät, mutta pakkohan se oli. Tuntui vain siltä, että tätä mahdollisuutta ei voi jättää käyttämättä. Kokeilla pitää. Ja jos en pääse - se ei ole maailman loppu. Sittenpähän näen missä mennään ja se tarkoittaisi vain sitä, että minun on opeteltava hommaa lisää, tehtävä lisää duunia sen eteen. Netissä tehtävään hakemukseen piti kirjottaa omin sanoin hakemuskirje, tässä minun kirjeeni:
"Olen toiminut nykyisessä työtehtävässäni 10 vuotta ja huomaan kaipaavani tähän nyt muutosta. Näin 35 -vuotiaana vastaan on tullut jonkinlainen "murrosikä", joka on saanut kyseenalaistamaan sen, haluanko jatkaa nykyisessä ammatissani ihan eläkeikään saakka, vai pitäisikö sitä tehdä työkseen jotain, josta todella nauttii.
Valokuvauksesta on muodostunut viimeisten kuuden vuoden aikana minulle tärkeä ja rakas harrastus. Ostin ensimmäisen järjestelmäkamerani vuonna 2009 ja siitä lähtien innostus on kasvanut vuosi vuodelta. Minkäänlaista koulutusta minulla ei alalta ole, vaan opettelu on tapahtunut enimmäkseen itsenäisesti yrityksen ja erehdyksen sekä kirjallisuuden pohjalta. Olen erittäin innokas oppimaan tästä aiheesta aina vain lisää. Kovaa tiedonjanoa löytyy liittyen mm. valokuvauksen tekniikkaan, välineistöön ja kuvankäsittelyyn ammattimaisten ohjelmien avulla.
Teknisten asioiden lisäksi minua kiinnostaa valokuvauksessa kuvien herättämät tunteet. Hyvä kuva merkitsee minulle sitä, että se herättää katsojassa vahvan tunteen. Eli "ihan kiva" ei ole hyvä kuva sen pitää ns. kolahtaa. Miina Savolaisen kehittämä "Voimaannuttava valokuva" menetelmä on erityisen kiinnostava. Olisi mieletöntä, jos minunkin ottamiani valokuvia voitaisiin joskus käyttää terapeuttisessa työssä. Minussa asuu palava halu auttaa toista ihmistä. Olen empaattinen, syvästi tunneihminen, avoin kirja. Annan itsestäni kaiken ja uskon olevani luonteeltani sen tyyppinen, että kuvattavan on helppo muodostaa kanssani luottamuksellinen suhde.
Olen kokopäivätyössä tällä hetkellä ja tästä syystä tämä työn ohessa suoritettava valokuvaajan ammattitutkinto kiinnostaa kovasti. Valokuvaus on asia, jonka parissa viihtyisin tunnista toiseen."
Jätin hakemukseni paria päivää ennen viimeistä mahdollista hakupäivää (miten niin viime tingassa).
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)